Porissa olin oma itseni

Vietin lomallani kaksi musiikintäyteistä päivää Pori Jazz -festivaaleilla. Niin olen tehnyt lähes vuosittain jo 80-luvulta lähtien, mutta tällä kertaa kokemuksessa oli jotain uutta. Tajusin jälkeenpäin, että se liittyi vahvasti yhteen työpaikkani Efiman arvoista – lupaan olla oma itsensä

Pori Jazzin musiikkitarjonta on nykyään uskomattoman monipuolinen, tasokas ja yllätyksiäkin tarjoava. Lavoja on useita, ja tapahtumassa lonnitaan kuuntelemaan juuri itseä kiinnostavaa esitystä. Yleisö on kirjava; meitä oli siellä kaiken ikäisiä ja näköisiä. Esiintyjäkaarti oli sitä niinikään.

Kahden päivän aikana ehdin tajuta, miten merkityksellistä tuo oli kokemukselleni. Olimme liikkeellä isommalla porukalla, jossa jo oli erilaisia musiikkimakuja. Jokainen oli etukäteen bongannut omat suosikkinsa, joita odotti. Tutkimme appista taustatietoja ja päätimme, mille lavalle suuntaamme askeleemme. Useimmiten tiemme erosivat, ja se oli ihan ok. Saimme jammailla rauhassa Lokkilavalla kunnioittaen jazzin legendoja, joita tuskin enää näemme. Ilokseni sielläkin yleisössä oli paljon nuoria. Ja me yllätyimme monesta uudesta tuttavuudesta, joita Spotifyn algoritmi tuskin olisi meille kuuna päivänä tarjonnut.

Kaikesta ei tarvitse itse pitää, vaikka toiset diggaavatkin.

Tapahtuman huippuhetki osui heti ensimmäiseen esitykseen päälavalla. Kingston Wall oli yhtye, joka minulta 90-luvun äitinä oli mennyt täysin ohi – kunnes nyt yhtyeen elossa olevat jäsenet yhdessä von Hertzen Brothersin kanssa esiintyivät Porissa. Mikko von Hertzenin vapautunut hymy ja soittamisen ilo löivät hienon leiman tuleville päiville. Kuulin jotain uutta, josta pidin, ja hymyilin itsekin.

Porissa kävi kymmeniä tuhansia kuulijoita, ja heistä jokainen sai olla oma itsensä. Tapahtuman luonne takasi sen, mutta siitä syntyi myös eräänlainen yhteisö, jossa erilaiset maut, kiinnostukset, iät, taustat ja mielipiteet olivat hyväksyttyjä.

Voiko töissäkin olla oma itsensä?

Olen pohtinut paljon yrityksemme arvoa ”omana itsenä”, joka on itselleni tärkeä mutta myös hankalasti tulkittava. Kyse on toisaalta omasta kokemuksesta siitä, miten rohkeasti uskallan olla se mikä olen – sen ikäinen, sen näköinen, sitä mieltä, siitä pitävä, sitä inhoava. Vastaavasti on kyse siitä, miten suvaitsen itsestäni poikkeavia, enkä vain suvaitse, vaan olen kiinnostunut ja utelias heitä kohtaan. Mutta Porissa tajusin, että jos yhteisö haluaa tukea mahdollisuutta kokea tällaista turvallisuutta, sen on tärkeää myös tarjota puitteet.

Monipuolisuus ja avoimuus varmistivat sen, että monet vanhemmat löysivät uutta ja tuoretta opittavaa, monet nuoret näkivät, mitä vuosikymmenten kokemus ja elämä voi antaa ja monet kokivat, että kaikesta ei tarvitse itse pitää, vaikka toiset diggaavatkin. Luulen, että voisimme työyhteisöissä ottaa tästä oppia, kun rakennamme ja kehitämme yrityskulttuuria. Puitteiden rakentaminen ”enemmistön” (mitä ikinä se onkaan) mukaan jättää monet ulkopuolelle. Heille esitetty vaatimus ”lähteä messiin” yhteisön vuoksi ei paranna kokemusta.

Miten yrityskulttuuri sitten tukisi monipuolisuutta ja antaisi erilaisten ihmisten kokea erityislaatuisuutta? Jos arvopohja on meitä yhdistävä asia, mitkä asiat ilahduttaisivat meitä yksilöinä? Toisten kuuntelu ja avoimuus varmasti, ja suvaitsevaisuus. Mutta myös vaihtelu siinä, mitä asioita yritys tukee esim. liikunnassa ja hauskanpidossa ja kaikenlaiset käynnit enemmistön mukavuusalueen ulkopuolella. Valmista reseptiä ei ole, mutta isolla porukalla tätä voisi varmaan miettiä.

Mitä sinä toivoisit työyhteisöltä – sekä organisaatiolta että sen jäseniltä – jotta kokisit saavasi olla oma itsesi?

Kuva: Pori Jazz