Skip to content
05.12.17Iso kuvaKulttuuri

Paljasta itsesi

Altti Salomäki

Kuljin kahden viikon ajan toimistolla kameran kanssa pyytäen saada kuvata ihmisiä. En kertonut, mihin otokset tulisivat tai suostunut näyttämään valmiita ruutuja kuin muutamassa poikkeustapauksessa, joissa salaisuuden raottaminen oli ehtona kuvan ottamiseksi. Mihin kuvat päätyivät, on sivujuonne. Kollegat tietävät sen jo. Olennaisempaa ovat kohtaamiset ihmisten kanssa ja niissä mitattu molemminpuolinen luottamus.

Uskoisivatko toiset minun vilpittömästi haluavan näyttää heistä jokaisen edullisessa valossa ja sopivassa asiayhteydessä? Olisiko se millaisena heidät näen ja minkä saisin taltioitua jotain, josta he tunnistaisivat itsensä ja johon lopputulokseen he olisivat tyytyväisiä? Luottaisivatko he siihen, ettei heidän luottamustaan käytettäisi heitä vastaan ja heitä nolattaisi? Etteivät kuvat paljastaisi piirteitä, jotka he haluaisivat itsestään peittää? Luottamuksessa on kyse riskistä – tässä tapauksessa tosin melko pienestä – jonka onnekseni jokainen oli lopulta valmis ottamaan.

Nordic Business Forumissa esiintyneellä Patrick Lencionilla on karismanväriset hiukset ja niin loistavat hampaat, että niiden sävyyn voi kalibroida monitorin valkotasapainon. Kun menestystä ryöppyävällä lavaolemuksella luennoi haavoittuvuuteen perustuvasta luottamuksesta, on helppoa olla ennakkoluuloinen puhujan omasta kosketuksesta sen enempää haavoittuvuuteen kuin luottamukseenkaan.

Esityksen sisältö oli silti Lencionin leukapieltäkin jämäkämpi. Luottamus tiimityössä ei ole vain ennakoitavuutta sille, miten ihmiset toimivat, vaan keskinäinen luottamus mitataan lopulta sen kautta, missä määrin haavoittuvuutensa kannattaa ja voi muille näyttää.

Kättelyn alkuperä on kaikille tuttu. Ojentamalla käsi osoitetaan, ettei ole aseistautunut. Samalla tarjotaan toiselle tilaisuus sivaltaa. Tapa on jäänyt, vaikka keinot tulla lyödyksi ovat nykyisin toiset. Luottamuksen osoittamiseen ei enää riitä sen näyttäminen, ettei kanna miekkaa, vaan itsestään on oltava valmis antamaan alttiiksi kättä enemmän: asiantuntijuus, uskottavuus, asema, joskus koko persoonansa ja tunteensa arvosteltaviksi.

Minuutensa estoton avaaminen vieraille ei ole itsessään tarkoituksellista tai päämäärä, mutta luottamukseen perustuvien suhteiden rakentaminen on, eikä se onnistu välillä laskematta suojausta merkittävästi. Moni hyvä yhteistyö on alkanut kättelystä ja päättynyt siihen, ettei pidemmälle koskaan päästy.

Korttipeleissä on tyypillisesti kaksi taktiikkaa. Voi joko bluffata tai hävitä. Joka paljastaa korttinsa, saa katua. Liiketoiminnasta on tavattu ajatella samoin, ja johtamisesta. On pidettävä pokka ja rooli kasassa, jotta ei leimaannu heikoksi ja vietäväksi. Perusolettama kauppaa käytäessä on ollut, että kun meno äityy kovaksi, kovat tyypit äityvät menemään. Se toimii korttipöydässä, jossa potti on vakio ja siitä vain kilpaillaan, mutta ei maailmassa, jossa yhteistyöllä pyritään kasvattamaan kokonaishyötyä ja luomaan jotain täysin uutta.

Lencionin ajattelutavassa luottamuksen ilmapiirin synnyttämiseksi johtajan tulee paljastaa itsensä ensin. Rooli on haarniska, jonka sisältä on tultava ulos. Kyse voi olla pienistä sanoista: En tiedä. En välttämättä pärjää tässä. Olin väärässä. Tein virheen. Anteeksi. Kiitos.

Tai paljon isommista, kuten suru tai pelko, huoli ja välittäminen – asioista, joiden piilottamista pidetään kilpailullisessa ympäristössä jostain syystä vahvuutena niiden jatkuvan kohtaamisen ja voittamisen sijaan.

Kulttuuri määrittää, millaista käytöstä pidetään odotettuna ja hyväksyttävänä. Siksi kulttuuria voi johtaa vain esimerkillä. Joskus luottamusta mitatessa välissä on kamera, paljon useammin kohtaamisiin joutuu varustautumatta. Tietoinen päätös kääntää kortit ja olla alusta asti pelaamatta on vaikea, koska siinä joutuu häviämään niin kauan kunnes löytää lopulta oikeaan pöytään.